Syntyi motivaatio ja innostus

Tässä viimeiset pari vuotta on mennyt melko vahvasti keskittyessä enemmän kouluttamiseen kuin omaan agilityharrastukseen. Domin kanssa ei ikinä päästy kisaamaan joka ei loppujen lopuksi edes tuntunut haittaavan, mikä sai toki miettimään haluanko edes kisata agilityssa enää tulevaisuudessa. Tieto lisää tuskaa, olen niin paljon päässyt hyppykouluttajana purkamaan koirien hyppäämistä, nähnyt agilityn rasittavuuden, nähnyt liian paljon huonoja hyppyjä ja huonoa tekniikkaa, nähnyt rasitusvammoja, nähnyt loukkaantumisia ja nähnyt liian monen koiran uran loppumisen. Halusinko kaiken tämän tiedon jälkeen vielä kilpailla tavoitteellisesti agilitya? Toisaalta mitä luennoillanikin usein sanon, kaiken tämän tiedon jälkeen minäkin edelleen harrastan vielä agilitya. Onneksi meillä on parhaat asiantuntijat lähellä, tietää kuinka harrastaa turvallisesti ja tietää kuinka parhaansa mukaan on mahdollista ennaltaehkäistä tapaturmat.

Shokin kanssa on melko nuoresta asti treenattu agilityyn valmistavia taitoja. Sen kroppaa on rakennettu melko systemaattisesti kehonhallintatreenein, monipuolisella liikunnalla ja vesijuoksulla. Se on kypsynyt hyvin hitaasti, joten se on päässyt tekemään raskaampia esteitä vasta lähempänä kahden vuoden ikää ja kepit se aloitti vasta reilu kaksivuotiaana. Sille on mielestäni rakennettu hyvät pohjat, se on hyvin itsenäinen hyvin rataa lukeva koira ja sillä on hyvä estefokus. Puutteitakin on toki mutta ne ei liity tähän tekstiin. 

Shokki on siis ikäänkuin ollut valmisteilla agilitykoiraksi tietämättä tuleeko siitä koskaan agilitykoiraa. Välillä tuntuu että olen enemmänkin treenannut sitä hyppykouluttajan vinkkelistä "testikoirana", kuin treenannut siitä mitään tulevaa kisakoiraa. Ajattelin, että ei tänä vuonna voi olla aikaa tavoitteelliseen treenaamiseen kun on raksa ja häät ja ja ja seliseli. Kieltämättä aika on hieman kortilla, mutta jos on motivaatiota treenaamiseen niin sitä herää vaikka aamuviideltä, nousee ja lähtee treenaamaan. Jos ei ole motivaatiota näin ei tule todistetusti tehtyä. Tottakai huomasin Shokin potentiaalin ja mietin sille jopa laina-ohjaajaa viemään kisoihin.

Helmikuussa kuitenkin tapahtui jotain. Olimme NextOne leirillä Turussa. Siihen mennessä olimme pääosin treenanneet kahdestaan Niinun ja Teemun silmien alla. Pari kertaa muualla ja toki olemme yrittäneet käydä supermölleissä tutustumassa erilaisiin alustoihin. Mitään noin rankkaa kuin kokonaista treeniviikonloppua megahäiriössä emme olleet kokeneet. Leirillä nautin taas suunnattomasti omasta treenaamisesta ja sen lisäksi minun silmät ehkä aukenivat miten mielettömän magea agilitykoira Shokista on muotoutunut. Se teki mielettömällä moottorilla minun kanssa töitä vaikka sen eteen tuotiin maksimaaliset häiriöt. Päänuppi pysyi melko hyvin kasassa koko rankan viikonlopun. Ja mikä tärkeintä se rauhottui hyvin autoon ja näytti hyvin lepäävän tauot.

Suurimmat tunteet nousi kuitenkin pintaan Anne Talvitien sessioissa. Jo luennolla purkasin ensimmäistä kertaa itse omaa pääkoppaani. Pilkoin ja jäsentelin omia tavoitteita. Olinhan  ennenkin ollut Annen luennolla, mutta tähän asti enemmänkin valmentajan roolissa kuin kisaajan roolissa. Luennon jälkeen kävimme vielä pienryhmässä läpi hyvinkin intiimisti miksi me lajia harrastamme ja mitä me siitä saamme. Purkasimme myös omia tavoitteita ja viikonlopun treenejä. Uskomatonta miten syvälle vajaassa parissa tunnissa pääsimmekään mielen, kehon ja kielen syövereihin. Taisimme kaikki olla siellä silmäkulmat märkinä niin tunteisiin kaikilla meni. Anne on kyllä mielettömän hyvä siinä mitä tekee. Ja näitä oppeja voi taatusti hyödyntää myös työelämässä tai ihan vain arkielämässä. En malta odottaa, että pääsen taas ensi viikolla Annen oppeihin.

Valmentajani sanoin leirillä syntyi taas motivaatio ja innostus tekemiseen. Olemme heränneet aamuviideltä treenaamaan tai ajaneet Turkuun asti epiksiin. Olemme tehneet töitä. Olemme asettaneet tavoitteita. Ja nyt paljon paljon nopeammin kuin ikinä kuvittelin minulla vaikuttaisi olevan kisavalmis koira.